Kanervata, kanervata!

Mukavaa nähdä, että olen jo ehtinyt saada lukijoita! Kiitos myös mieltä lämmittävistä kommenteista. Kosotätin mainitsemaa revonpapuakin olisi tässä aikomus kokeilla, edellyttäen että niittokone ei ole vielä käynyt niittämässä tienpiennarta tyhjäksi. Pitäisikin varmaan istuttaa tai kylvää revonpapua omalle pihalle, täällä kun kuitenkin riittää lääniä sen seitsemän sortin kasveille. Muistakaa muuten, että noista pikkukuvista ei tarvitse yrittää tihrustaa keriä; pikkukuvat toimivat linkkeinä, joista aukeaa isompi kuva uuteen välilehteen.

Eilen tulikin lähinnä kuherreltua ja laiskoteltua, mitä nyt kävin keräämässä ojanpieliltä kortteita, jotka levittelin kuivumaan saunan lauteille. Olen nostanut saunan puolelle pyykkitelineen, johon laitan värjätyt vyyhdit kuivumaan, ettei tarvitse altistaa lankoja auringonvalolle — kyllä ne ehtivät ihan tarpeeksensa valoa saada sitten, kun ovat valmiita neuleita. Heitän aina välillä saunankiukaan alle klapin tai pari, niin että saunan lämpotila on mukavasti jossain 40–50 asteen hujakoilla, niin siellä kuivuvat mukavasti sekä langat että värjäyskasvit. Vielä kun Coloriasto-sivustolta löytämäni Hulda Kontturin kasvivärjäyskirja mainitsee, että kortteet on aina kuivattava ennen käyttöä.

Koska kanerva — vaikkakin vain varpu — on puuvartinen, sen keruu ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Onneksi minulla on kuitenkin niin iso piha, että siihen mahtuu myös pikkuruinen metsäläntti, jonka reunalla kasvaa ihan mukavasti kanervaa. Keräilin siis hennonvihreää tämänvuotista uutta kasvustoa varpujen päistä, kun olin lukenut reilun sadan vuoden ikäisistä ohjeista (kiitos Coloriaston, noita vanhoja ohjeita on yhä saatavilla!), että niistä saisi keltaista, ja jopa pronssinkeltaista, kunhan käyttää jo kertaalleen värjätyt langat uudessa värikylvyssä. Vanhojen ohjeiden värikuvaukset eivät tietenkään välttämättä ihan samoja sanoja väreistä käytä kuin mitä nykyään käytettäisiin, mutta arvelin, että pronssinkeltainen voisi olla sellaista komeaa ruskeankeltaista. (Tästä värisanojen muuttumisesta on hyvä esimerkki yksi lapsuusaikaisista naapureistani, joskus vuosien 1910–12 kieppeillä syntynyt neiti, joka oli koko ikänsä asunut samassa mökissä. Hän ei ikinä puhunut oranssista, vaan kyseinen väri oli hänelle "punakeltainen" — mikä sai minut joskus pikkutyttönä hämmentymään, kun minulle punakeltainen tarkoitti jotain, jossa on sekä punaista että keltaista.)

Onnekkaaksi katson itseni myös sen vuoksi, että olin lukenut varoituksia siitä, kuinka kanervasta helposti tarttuu pikkiriikkisiä roskia lankaan. Niinpä en uskaltautunut luottamaan edes niihin pesupusseihin, joihin yleensä työnnän kasvimateriaalin uuttamisen ajaksi. (Pesupussien löytäminenkin oli työn ja tuskan takana. Etsin niitä kissojen ja koirien kanssa, kiersin sekä siivousväline- että pesuainehyllystöt varmaan kymmenisen kertaa. Tarvittiin parikin myyjää, ja pari puhelinsoittoa osastolta toiselle, ennen kuin pesupussit löytyivät — rintaliivien vierestä! Myönnetään, onhan ne tarkoitettu suojaamaan alusvaatteita pyykkikoneessa, mutta kyllä minä ainakin mieltäisin ne ennemmin pesutarvikkeiksi kuin alusvaatteiksi, ja etsisin niitä ennemmin pyykin huuhteluvaiheessa käytettävien liinojen kuin rintaliivien vierestä. Niinhän minä teinkin, ennen kuin sitten mieheni sai pyydystettyä yhden ohikulkevan myyjän.)

En heittänyt kanervanvarpuja edes koko muuripataan, vaan kaivoin esiin "pikku"kattilani, joka vetää "vain" viisi litraa, muuripadan lähes viidenkymmenen asemesta. Kiehutin siinä kanervia pari–kolme tuntia. Ja kanervat tosiaan kiehahtivat — muut kasvit olen uuttanut 80–90 asteen lämpötilassa muuripadassa, mutta tuota pikkukattilaa varten en jaksanut edes sytyttää tulia hellaan. Toukokuinen lämmin ilmakaan kun ei vaatinut sitä, että olisi käyttänyt hellaa pienentämään sähkölämmityskustannuksia. Oli hieman hankalaa pitää yllä oikeaa lämpötilaa sähköhellan avulla. Tunsin oloni harakaksi tervatulla sillalla: kun nokka irtoaa, niin pyrstö tarttuu; kun pyrstö irtoaa, niin nokka tarttuu. Sitten kun vielä yksi ystävä sattui soittamaan, ja jäin suustani kiinni, niin ihan kiehumaan astihan se vesi pääsi. Onneksi se ei kuitenkaan näyttänyt lopputulosta haittaavaan, vaan lankoihin tuli tosi komeita värejä. Eikä haitannut yhtään sekään, että kiehutin kanervat asuintilojen puolella, kun niistä lähtevä tuoksukin oli ihan miellyttävä.

Kiehauttamisen jälkeen taittelin siivilän päälle kaksinkerroin Chifonet-liinan, ja siilasin nesteen pariin–kolmeen kertaan. Kyllä kannatti! Chifonetiin jäi vielä viimeiselläkin siilauskerralla jonkin verran sitä ihan pikkiriikkistä kanervanhavua. Ei todellakaan olisi ollut kivaa joutua nyppimään sitä langoista pinsettien ja kynsien kera. Kaikkea en varmaan edes olisi onnistunut saamaan pois vielä neulomisvaiheessakaan.

Kovin riittoisaakin kanerva tuntui värinantajana olevan. Olin poiminut kanervanvarpuja n. 420 grammaa, mikä ohjeen mukaan olisi ollut riittävä määrä 140:lle grammalle lankaa, mutta silläpä värjäsikin lähes 800 grammaa! Jälkivärin jälkivärin jälkiväri, sinällään tosi komea keltainen, ei tosin näyttäisi kaikkein parhaiten valoa kestävän. (Kirjoittelen lisää valonkestävyyskokeiluistani viikonloppuna, kunhan saan testit päätökseen.) No, siitä langasta sitten neulotaan sukkia, tai jotain muuta jossa värin haalistuminen vuosien saatossa ei haittaa. Oheisen kuvan keristä olen purettanut kaikki muut alunan ja viinikiven avulla, paitsi kolme oikeanpuolimmaisinta kerää, joihin olen käyttänyt vain alunaa.

Ensimmäinen kerä vasemmalta kävi ensin yksinään värikylvyssä, ja tuo väri voisi mielestäni hyvinkin olla se ohjeen lupailema pronssinkeltainen. Komea väri, myös mieheni mielestä; hän ehti jo kysyä, neuloisinko hänelle lupaamani ranteenlämmittimet tuosta langasta. Kassotaan, kassotaan — ehkä pitää värjätä lisääkin kanervalankoja, kas kun itsekin ihastuin tuohon väriin. Kolme seuraavaa kerää kävivät jälkivärikylvyssä. Etualan pikkukeristä vasemmanpuoleinen lanka oli alunperin rusehtavaa harmaata, ja oikeanpuoleinen oli luonnonvalkoista. Seuraava, hennon vaaleanruskea kerä kävi jälkivärin jälkivärissä. Siitä tulee sukkiin upeaa vaaleaa raitaa jonkin tummemman värin vieruskaveriksi. Viimeiset kolme kerää, jälkivärin jälkivärin jälkiväri, sitten lopulta olivat sitä lupailtua keltaista, ja aivan komioita ovatkin, vaikkakaan eivät hirveää määrää auringonpaahdetta kestä. Osasin kyllä odottaakin sitä, että jos jälkivärin jälkeen vielä nappaa liemestä väriä lankoihin, niin väri ei kaikkein kestävintä mahdollista ole. Onneksi jossain saapassukissa värin haalistuminen ei haittaa. Eivätkä saapassukat, saappaiden sisällä piilossa, niin nopeasti haalistukaan kuin jokin hartiahuivi tai pipo. Sitäpaitsi haalistuminen voi joskus jopa tehdä neuleesta entistäkin komeamman. Kasveilla värjätessä täytyy pitää mielessä se, että ne värit aina haalistuvat vuosien saatossa. Jotkin vain haalistuvat niin vähän, että sitä ei silmämääräisesti huomaa. Ja ne enemmän haalistuvat sitten kannattaa käyttää sellaiseen, missä haalistuminen ei haittaa.

Kun aloitin kasveilla värjäämisen, asenteeni oli, että en ota asioista turhaan stressiä, vaan pidän kasvivärjäyksen hauskana, rentouttavana harrastuksena. En edes yritä saada aikaan jotain tiettyä värisävyä, vaan odotan innolla, että mitähän kivaa yllätystä väripadasta tällä kertaa nousee. Onneksi pidän itse juuri sellaisista maanläheisistä, murretuista sävyistä, jollaisia kasveilla saa aikaan. Nyt kun pääsi näkemään, mitä kasveilla saa aikaan, niin monet tehdasvärjätyt langat suorastaan tekevät silmiin kipeää räikeytensä vuoksi.

Tuntuu hienolta päästä uuden harrastuksensa myötä pyörimään omissa rakkaissa lapsuusmaisemissaan metsissä ja niityillä kasvinkeruussa, minkä jälkeen pääsee keittelemään omia noitaliemiään, joiden avulla sitten saa taiottua lankoihin toinen toistaan ihanampia värejä. Mieltä lämmittää myös se tunne, että olen omalta osaltani säilyttämässä arvokkaita perinteitä. Olen tullut muutamaan kertaan väripatani äärellä miettineeksi, että samoilla kasveilla, kuten esimerkiksi kanervilla, esiäitini ovat varmastikin värjänneet villalankojaan omien muuripatojensa äärellä. Onneksi minun ei tarvitse juosta kaivolla hakemassa vettä, vaan vesi juoksee sisään ilman että akan tarvitsee juosta.

Todettakoon loppukaneetiksi vielä, että minun kielenkäytössäni "akka" ei ole mikään haukkumasana, vaan neutraali, jopa lämminhenkinen sana — "ukko ja akka mökissänsä, elivät olivat keskenänsä". Ja akka värjäsi lankoja, joista neuloi kaikenlaista ukollensa ja itsellensä. :)