Sataa, sataa, ropisee...

...joten nyt ei laukata pitkin maita ja mantuja kasvien keruussa, vaan nyt on vihdoinkin aikaa olla tietokoneen ääressä. Jo parin päivän ajan täällä Valkealassa on satanut lähes taukoamatta, niin että sademittarikin uhkaa tulvia yli. Värjättävät langatkin alkavat olla vähissä, joten myös sitä on tarkemmin miettinyt, millä kasvilla kokeilee värjätä. Siinä miettiessäni olenkin värjäillyt paljon sellaisia kymmengrammaisia testivyyhtejä. Niistä en kuitenkaan tällä kertaa kirjoittele, vaan säästän ne myöhemmäksi. Ehkäpä sitten kirjoittelen niistä siinä vaiheessa, kun pieni perheemme — minä, mieheni sekä Stella-kissamme — keinumme arkissamme tulvalta pelastamiemme lankakerien keskellä.

Eilen minulla oli laiskottelupäivä. Sade on luonut syksyisen, haikean tunnelman, eikä oikein huvittanut tehdä mitään. En viitsinyt edes alkaa kokkailemaan, niin tilasin paikalle pizzataksin — kun tänne korpeenkin asti sellaisen saa nykyään tilattua. Syötyäni osan pizzastani minä lähinnä löhöilin petissä lämpöisesti täkkiin kääriytyneenä läppäri sylissäni, katselin DVD:ltä Night Galleryä, jota näköjään on esitetty Suomessa nimellä Yöjuttu, ja virkkasin hartiahuivia, jonka aloitin tuossa jonkin aikaa sitten tarkoituksenani käyttää pois alta ainakin joitakin niistä varastoissani pitkään roikkuneista räikeänvärisistä tehdaslangoista, jotta voisin paremmalla mielellä käyttää myös näitä uusia, ihanan pehmeän- ja hehkuvanvärisiä kasvivärjättyjä lankojani.

Minun on jo jonkin aikaa pitänyt kirjoittaa toukokuussa värjäämieni lankojen valonkestävyystestien tuloksista. Se kuitenkin hieman venähti, kun alkoi hieman sisuunnuttaa. Olin nimittäin ehtinyt käsitellä ottamani valokuvan melkein valmiiksi, ja sitten läppärini päätti kaatua, kun jätin sen joksikin aikaa ilman huomiota. Nyt kuitenkin maltoin jo palata kuvankäsittelyohjelman pariin ja hoitaa ensimmäisen kuvan esittelykuntoon asti.

Valonkestävyyskoetta varten laitoin mallipätkät toukokuussa värjäämistäni langoista kaupunkiasuntomme eteläänpäin antavan parvekkeen parvekelasiin. Langat olivat ensin kolme viikkoa parvekelasissa; sää oli erittäin paahteista, ja päivätkin pitenivät koko ajan juhannusta kohti mennessä. Juhannushäittemme jälkeen otin langat mukaan maaseutuasunnollemme, ja ne saivat olla vielä viikon ikkunaan kiinnitettynä. Kyseinen ikkuna suuntautuu lähes etelään, ja sää oli yhä aurinkoista. Yhden Internetistä löytämäni lähteen mukaan tuollainen kuukauden mittainen altistus suoralle auringonpaahteelle vastaisi 100 vuoden altistusta sisätiloissa vallitsevalle hajanaiselle päivänvalolle. Muistin jopa ottaa verrokkipätkät langoista värjäyskansiooni, jossa ne saivat lepäillä tuon neljän viikon ajan armeliaassa pimeydessä. (Ainakin silloin, kun en innosta hihkuen hiplaillut lankanäytteitäni. Sen kyllä sentään muistin tehdä sisätiloissa, sen sijaan että olisin viettänyt kuukauden ulkosalla auringonpaahteessa ihastelemassa lankojani päivät pitkät.)

Kuvassa vasemmalla puolella ovat verrokkipätkät, ja oikealla puolella valotestipätkät. Teellä värjätyt langat eivät olleet haalistuneet paljaalla silmällä katsottuna ollenkaan. Valokuvassa toinen lanka ylhäältä näyttää kenties aavistuksen verran vaaleammalta valohoitoa saaneessa pätkässä kuin verrokkipätkässä, mutta sen voinee lukea yhdistelmäksi kameran hentoista haluttomuutta toistaa värejä täysin oikein, ja sitä että otin tuon kuvan ulkosalla päivänvalossa — kuvaa ottaessa taisi aurinko osua valohoitopätkään hieman enemmän kuin mitä verrokkipätkään. Ylhäältä lukien kolmannessa lankanäytteessä mukana oleva harmaasävyinen langanpätkä on mallina siitä, minkäväristä lanka oli ennen väriliemessä käyntiään. Poimulehdellä värjäämäni lanka ei sekään ollut haalistunut, sen väristä vain oli ihan pikkiriikkisen hiipunut pois keltavivahteisuutta. Kadonnut keltaisuus oli antanut tilaa hieman ruskeammalle vivahteelle, ja valotestipätkä näyttää melkeinpä aavistuksen verran tummemmalta kuin verrokkipätkä.

Olenkin siis hyvin tyytyväinen näihin ensimmäisiin värjäyskokeiluihini, koska tämän testauksen mukaan ne olisivat hyvin valonkestäviä. Aion vielä tehdä pesunkestävyystestitkin, mutta ne saavat luvan odottaa siihen, että palaamme kaupunkiasunnollemme. Täällä maalla kun on niin paljon muutakin puuhailtavaa.

P.S. Kirjoitin tämän blogitekstin lähes julkaisukuntoon tuossa viime viikon puolessa välissä, kun satoi lähes taukoamatta päiväkausien ajan. Sitten tulikin taas pieni mutka matkaan: Olin juuri aikeissa siirtää ottamani ja käsittelemäni valokuvan Flickriin, kun tulin kiinnittäneeksi huomiota siihen, että kuva oli jäänyt aivan liian sinisävyiseksi. Ärräpäitä. Hengähdystauko. Ja sitten sade lakkasikin, ja mieheni saapui kaupungista seurakseni tänne maaseudulle. Joten viikonloppu menikin sitten kuherrellen, lukuunottamatta niitä välejä kun taas laukkasin pitkin maita ja mantuja. Nyt kuitenkin päätin tarttua itseäni niskasta kiinni, kun palasin hämäränkoiton vuoksi metsäkierrokseltani kotiin. Säädin kuvan sellaiseksi, että se on tarpeeksi lähellä aitoja värisävyjä, viimeistelin tämän tekstin, ja ta-daa, vihdoinkin blogipäivitys!

Aika rientää, kun on hauskaa

Näköjään ehdin vain yhden entryn kirjoittaa heinäkuun aikana. Siitä huomannee, että minulla oli kovin hauskaa — aika meni kuhertelun ja langanvärjäyksen merkeissä. Koso-tätikin kävi kylässä, ja kokeilimme yhdessä, millaista väriä kuusenhavuista lähtee lankoihin. Minulla kun on hyvä muuripata, johon mahtuu vaikkapa kilo lankaa kerralla, ja myöskin kuusiaita, joka on saanut kaatotuomion. Tuon värjäyskokeilun jälkeenkään kuusiaidasta ei edes huomaa, että oksia on lähtenyt; siitä riittäisi vielä värjäysmateriaalia vaikka kokonaiselle rykmentille. Saatanpa vielä värjätä lankoja havuilla, vaikka niiden keittämisestä lähtikin varsin tyrmäävä lemu.

Lankaan tarttui kaunis hennonkeltainen väri. Olisi ehkä tullut vahvempaakin väriä — Koso-tätin lähdettyä huomasin, että minulta oli jäänyt osa keräämistäni ja punnitsemistani havuista työntämättä pataan. Eipä se kuitenkaan haittaa, kun väri oli nätti. Minulla oli väripadassa kaksi vyyhtiä, joista toiseen tein jälkikäsittelyn rautavihtrillillä. (Alempi kuvan vyyhdeistä.) Kumpikin vyyhti oli alunperin puretettu alunalla. Aluksi näytti siltä, että rautakäsittelyn olisi voinut jättää väliin, koska väri näytti aika tylsältä beessinharmahtavalta. Onneksi huuhteluitten, pesun ja kuivumisen jälkeen väri asettui aivan ihastuttavaksi pehmeän hohtavaksi helmenharmaaksi. Kuvassa sävyt ovat melko lähellä aitoja, tosin harmaan sävyn upeus ei valitettavasti täysin toistu; se pitäisi nähdä omin silmin, jotta sitä voisi kunnolla arvostaa sen ansaitsemalla tavalla.

Nyt värjäilyihin tulikin pieni tauko, kun tulin viikonlopuksi Helsinkiin Assemblyille. Värjäilytauon olisi saattanut luulla tarkoittavan, että nyt minulla olisi ollut aikaa kirjoittaa blogiini — kunnes huomaa, että mainitsin Assemblyt. Niiden vuoksi en tämänkään viikonlopun aikana ehtinyt kirjoitella blogiini muuta kuin tämän pienen päivityksen. Viikonlopun jälkeen minulla on ainakin aikomuksena kirjoitella hieman enemmän värjäilykokemuksistani. Suunnitelmissa on myös palata takaisin maaseudulle ja jatkaa värjäyskokeiluitani.

Lehtipainantaa

Kun kerran vanha kansa puhui kotivärjäämisestä painamisena, ja nyt kirjoittelen moisen puuhan harrastamisesta lehtien avulla, niin silloinhan on aivan selvästi kyseessä lehtipainanta!

Edellisestä blogipäivityksestä ehtikin vierähtää muutama päivä, kun oli niin paljon tekemistä. Kävimme miehen kanssa uimarannalla, keräilimme yhdessä värjäyskasveja, kuhertelimme. Lisäksi minä keräilin yksin värjäyskasveja, esipuretin pari kiloa lankaa, värjäilin, rapsuttelin kasvivärjäysveitseni hamarapuolella sormipaisukarvejäkälää polttopuista ja pihapuista pudonneista oksista — eihän sitä sovi hyvää väriainetta polttaa. Polttopuista ja pudonneista oksista raaskiikin ottaa kaiken jäkälän talteen, kun ei sillä kuitenkaan olisi tilaisuutta jatkaa sitä hidasta mutta varmaa kasvuaan.

Toukokuisen maaseutukäyntimme viimeisiin värjäyksiin keräilin pihapiiristä lehtiä. Koivunlehtiä sain kasaan sen verran, että sain värjättyä täyden satagrammaisen vyyhdin, ja toisen mokoman jälkivärikylvyssä. Pajunlehtiä sain kasaan vain 20-grammaisen testivyyhdin värjäämiseen riittävän erän, kun eihän sitä viitsi kokonaan puhtaaksi riipiä kasveja värjäystä varten. Kyllä sitä pitää sen verran malttaa mieltänsä että ottaa vain sellaisen määrän, että pikaisesti vilkaistessa ei edes huomaisi, että lehtiä on otettu. Kun olen maalla kasvanut, niin opin jo pikkulapsena, että luontoa täytyy kunnioittaa, ja että vaikka luonnosta hyödyntäisikin jotain, niin täytyy huolehtia siitä, että luonnon kauneus ja elinvoimaisuus säilyy. Siitäkin olen iloinen, että jo lapsena opin paljon kasveista, ja tiedän lukuisan kasvilajin kasvunopeuden ja aseman Suomen luonnossa. (Esimerkiksi jo aiemmassa postauksessa mainitsemani lupiini on vieraslaji, joka syrjäyttää kotoperäisiä luonnonkasvejamme, joten sitä voi kerätä aika reippaallakin kädellä ilman huonoa omatuntoa.)

Ylemmän kuvan koivunlehtikeristä vasemmanpuoleinen on puretettu alunalla, ja se kävi "varsinaisessa" värikylvyssä. Oikeanpuoleiseen kerään käytin alunan lisäksi viinikiveä, ja se lanka pääsi nauttimaan jälkiväristä. Alemman kuvan piskuinen pajunlehtipainettu lanka on puretettu alunalla ja viinikivellä, ja se oli alunperin luonnonvalkoista Nallea.

Toukokuisen puolentoista viikon värjäyssessioni aikana ehdin värjätä 2¼ kiloa lankaa. Sen jälkeen täytyikin siirtyä takaisin kaupunkiasunnolle, jossa odottivat viimeisten hääjärjestelyjen hoitaminen sekä juhannushäät. Juhannuspäivänä sitten taas palasimme maaseudulle. Täytyy tunnustaa, että olin sen verran laiska, etten jaksanut kantaa tuoretta aviomiestäni kynnyksen yli. (Tiedetään, sulhonhan se pitäisi kantaa nuorikkonsa kynnyksen yli, jotta kodin henget suostuisivat ottamaan nuorikon vastaan talon asukkina ja emäntänä eivätkä pelkästään vierailijana — mutta kun maaseutuasuntomme on minun lapsuudenkotini, joka on minun omistuksessani, niin paikan haltioille ja tontuille minä olen se tuttu ja oikea asukki. Kaupunkikotimme, joka on vakituinen asuntomme, on sitten taasen mieheni omistama.)

Käpysoppaa

Koska maaseutukotimme ympäristössä on komeita mäntykankaita ja kuusikkoja, niin käpyjä on rutkalti saatavissa. Niitä metsiä on ihan pihan kupeessa, joten ei tarvinnut edes pitkälle lähteä, kun halusin värjätä erän lankoja kävyillä. Kerääminenkin oli vaivatonta, kun pihamaan reunassa oli käpyjä niin tiuhassa, että melkeinpä pystyi vain istahtamaan maahan ja keräämään ympäriltään ämpärintäyden käpyjä. Askeleen tai pari siinä joutui välissä ottamaan.

Niinpä päätinkin, että käytän käpyjä hyväkseni, kun mielessä oli kasvivärjäyksen aloittamisesta asti ollut se, että haluan kokeilla eri puretusainemäärien vaikutusta värisävyyn ja värin kestävyyteen. Keräilinkin sitten miehen avittamana 2,4 kiloa edellisvuotisia käpyjä, jotka olivat talven ajan maanneet hangen alla, katkoin niitä palasiksi ja laitoin likoamaan vuorokauden ajaksi.

Kun keittelin käpysoppaani, muuripadasta nousi niin hyvä tuoksu, että suljin pesuhuoneesta terassille johtavan oven, jota yleensä pidän keittelyitteni aikana auki, jotta ikävänhajuiset höyryt työntyisivät ulos. Availin ovia tuvan puolelle asti, niin että tuoksut levisivät takkahuoneen ja eteisen kautta sulostuttamaan asuintilojen ilmaa. Lisäksi oli aivan pakko välillä käydä muuripadan äärellä nuuhkimassa sulotuoksuja. Taisinkin rampata pesuhuoneen puolella reippaasti tiuhempaan kuin yleensä värjätessäni. Se onkin sitten varsin tiuhaan, kun muutenkin jo tuppaan käymään ahkerasti ihastelemassa sitä, kuinka langat ovat värikylvyssään saaneet itseensä aivan ihastuttavia värisävyjä. Miehenikin hymähtelee lempeästi sitä, kuinka innoissani olen uudesta harrastuksestani.

Kun käpysoppa oli valmis ja olin nostanut pesupusseissa kylpynsä ottaneet kävyt pois padasta, lisäsin kylmää vettä sen verran, että sain muuripadan täyteen ja veden lämmön laskemaan 40:een asteeseen. Sitten kylpyyn pääsikin 420 grammaa lankaa. Ja tuollaisiahan niistä tuli, suloisen vaaleanruskeita. Jos minulla olisi ollut kuparivihtrilliä, olisin saanut aikaan selkeästi punervaan vivahtavaa ruskeaa sävyä lankaani, ainakin lukemani ohjeen mukaan. (Niinhän sitä jo ammoin on väitetty, että suomalainen ei usko mitään, ennen kuin kokeilee. :) ) Minulla on kuitenkin vasta alunaa ja viinikiveä; kupari- ja rautavihtrilli ovat ostoslistalla, "sitten joskus kun kerkeää".

Ensimmäinen kerä vasemmalta on pelkällä alunalla puretettua ohutta sukkalankaa, heti sen vieressä on samaa lankaa, jonka puretukseen käytin pienemmän määrän alunaa, mutta lisäsin mukaan hieman viinikiveä. Pikkukerä taas on sitä testailuihin käyttämääni luonnonvalkoista Nallea, ja se — kuten kaikki kuvan langat lukuunottamatta sitä kaikkein vasemmanpuoleisinta kerää — on puretettu alunalla ja viinikivellä. Kolmas isoista keristä on bambusukkalankaa (75 % villaa, 25 % bambua), ja kuvassakin ainakin minun mielestäni näkyy hiukan se, kuinka bambu antaa langan väriin hieman enemmän kiiltoa kuin nylon, jota noissa ohuissa sukkalangoissa on samat 25 %. Nuo harmaat langat sitten ovat sellaista pässinpökkimää villasukkalankaa, jonka alkuperäinen sävy oli mielestäni hieman liian kalseaa harmaata. Käpykylpy muutti lankojen sävyn ihanaksi lämpimänharmaaksi.

Kanervata, kanervata!

Mukavaa nähdä, että olen jo ehtinyt saada lukijoita! Kiitos myös mieltä lämmittävistä kommenteista. Kosotätin mainitsemaa revonpapuakin olisi tässä aikomus kokeilla, edellyttäen että niittokone ei ole vielä käynyt niittämässä tienpiennarta tyhjäksi. Pitäisikin varmaan istuttaa tai kylvää revonpapua omalle pihalle, täällä kun kuitenkin riittää lääniä sen seitsemän sortin kasveille. Muistakaa muuten, että noista pikkukuvista ei tarvitse yrittää tihrustaa keriä; pikkukuvat toimivat linkkeinä, joista aukeaa isompi kuva uuteen välilehteen.

Eilen tulikin lähinnä kuherreltua ja laiskoteltua, mitä nyt kävin keräämässä ojanpieliltä kortteita, jotka levittelin kuivumaan saunan lauteille. Olen nostanut saunan puolelle pyykkitelineen, johon laitan värjätyt vyyhdit kuivumaan, ettei tarvitse altistaa lankoja auringonvalolle — kyllä ne ehtivät ihan tarpeeksensa valoa saada sitten, kun ovat valmiita neuleita. Heitän aina välillä saunankiukaan alle klapin tai pari, niin että saunan lämpotila on mukavasti jossain 40–50 asteen hujakoilla, niin siellä kuivuvat mukavasti sekä langat että värjäyskasvit. Vielä kun Coloriasto-sivustolta löytämäni Hulda Kontturin kasvivärjäyskirja mainitsee, että kortteet on aina kuivattava ennen käyttöä.

Koska kanerva — vaikkakin vain varpu — on puuvartinen, sen keruu ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Onneksi minulla on kuitenkin niin iso piha, että siihen mahtuu myös pikkuruinen metsäläntti, jonka reunalla kasvaa ihan mukavasti kanervaa. Keräilin siis hennonvihreää tämänvuotista uutta kasvustoa varpujen päistä, kun olin lukenut reilun sadan vuoden ikäisistä ohjeista (kiitos Coloriaston, noita vanhoja ohjeita on yhä saatavilla!), että niistä saisi keltaista, ja jopa pronssinkeltaista, kunhan käyttää jo kertaalleen värjätyt langat uudessa värikylvyssä. Vanhojen ohjeiden värikuvaukset eivät tietenkään välttämättä ihan samoja sanoja väreistä käytä kuin mitä nykyään käytettäisiin, mutta arvelin, että pronssinkeltainen voisi olla sellaista komeaa ruskeankeltaista. (Tästä värisanojen muuttumisesta on hyvä esimerkki yksi lapsuusaikaisista naapureistani, joskus vuosien 1910–12 kieppeillä syntynyt neiti, joka oli koko ikänsä asunut samassa mökissä. Hän ei ikinä puhunut oranssista, vaan kyseinen väri oli hänelle "punakeltainen" — mikä sai minut joskus pikkutyttönä hämmentymään, kun minulle punakeltainen tarkoitti jotain, jossa on sekä punaista että keltaista.)

Onnekkaaksi katson itseni myös sen vuoksi, että olin lukenut varoituksia siitä, kuinka kanervasta helposti tarttuu pikkiriikkisiä roskia lankaan. Niinpä en uskaltautunut luottamaan edes niihin pesupusseihin, joihin yleensä työnnän kasvimateriaalin uuttamisen ajaksi. (Pesupussien löytäminenkin oli työn ja tuskan takana. Etsin niitä kissojen ja koirien kanssa, kiersin sekä siivousväline- että pesuainehyllystöt varmaan kymmenisen kertaa. Tarvittiin parikin myyjää, ja pari puhelinsoittoa osastolta toiselle, ennen kuin pesupussit löytyivät — rintaliivien vierestä! Myönnetään, onhan ne tarkoitettu suojaamaan alusvaatteita pyykkikoneessa, mutta kyllä minä ainakin mieltäisin ne ennemmin pesutarvikkeiksi kuin alusvaatteiksi, ja etsisin niitä ennemmin pyykin huuhteluvaiheessa käytettävien liinojen kuin rintaliivien vierestä. Niinhän minä teinkin, ennen kuin sitten mieheni sai pyydystettyä yhden ohikulkevan myyjän.)

En heittänyt kanervanvarpuja edes koko muuripataan, vaan kaivoin esiin "pikku"kattilani, joka vetää "vain" viisi litraa, muuripadan lähes viidenkymmenen asemesta. Kiehutin siinä kanervia pari–kolme tuntia. Ja kanervat tosiaan kiehahtivat — muut kasvit olen uuttanut 80–90 asteen lämpötilassa muuripadassa, mutta tuota pikkukattilaa varten en jaksanut edes sytyttää tulia hellaan. Toukokuinen lämmin ilmakaan kun ei vaatinut sitä, että olisi käyttänyt hellaa pienentämään sähkölämmityskustannuksia. Oli hieman hankalaa pitää yllä oikeaa lämpötilaa sähköhellan avulla. Tunsin oloni harakaksi tervatulla sillalla: kun nokka irtoaa, niin pyrstö tarttuu; kun pyrstö irtoaa, niin nokka tarttuu. Sitten kun vielä yksi ystävä sattui soittamaan, ja jäin suustani kiinni, niin ihan kiehumaan astihan se vesi pääsi. Onneksi se ei kuitenkaan näyttänyt lopputulosta haittaavaan, vaan lankoihin tuli tosi komeita värejä. Eikä haitannut yhtään sekään, että kiehutin kanervat asuintilojen puolella, kun niistä lähtevä tuoksukin oli ihan miellyttävä.

Kiehauttamisen jälkeen taittelin siivilän päälle kaksinkerroin Chifonet-liinan, ja siilasin nesteen pariin–kolmeen kertaan. Kyllä kannatti! Chifonetiin jäi vielä viimeiselläkin siilauskerralla jonkin verran sitä ihan pikkiriikkistä kanervanhavua. Ei todellakaan olisi ollut kivaa joutua nyppimään sitä langoista pinsettien ja kynsien kera. Kaikkea en varmaan edes olisi onnistunut saamaan pois vielä neulomisvaiheessakaan.

Kovin riittoisaakin kanerva tuntui värinantajana olevan. Olin poiminut kanervanvarpuja n. 420 grammaa, mikä ohjeen mukaan olisi ollut riittävä määrä 140:lle grammalle lankaa, mutta silläpä värjäsikin lähes 800 grammaa! Jälkivärin jälkivärin jälkiväri, sinällään tosi komea keltainen, ei tosin näyttäisi kaikkein parhaiten valoa kestävän. (Kirjoittelen lisää valonkestävyyskokeiluistani viikonloppuna, kunhan saan testit päätökseen.) No, siitä langasta sitten neulotaan sukkia, tai jotain muuta jossa värin haalistuminen vuosien saatossa ei haittaa. Oheisen kuvan keristä olen purettanut kaikki muut alunan ja viinikiven avulla, paitsi kolme oikeanpuolimmaisinta kerää, joihin olen käyttänyt vain alunaa.

Ensimmäinen kerä vasemmalta kävi ensin yksinään värikylvyssä, ja tuo väri voisi mielestäni hyvinkin olla se ohjeen lupailema pronssinkeltainen. Komea väri, myös mieheni mielestä; hän ehti jo kysyä, neuloisinko hänelle lupaamani ranteenlämmittimet tuosta langasta. Kassotaan, kassotaan — ehkä pitää värjätä lisääkin kanervalankoja, kas kun itsekin ihastuin tuohon väriin. Kolme seuraavaa kerää kävivät jälkivärikylvyssä. Etualan pikkukeristä vasemmanpuoleinen lanka oli alunperin rusehtavaa harmaata, ja oikeanpuoleinen oli luonnonvalkoista. Seuraava, hennon vaaleanruskea kerä kävi jälkivärin jälkivärissä. Siitä tulee sukkiin upeaa vaaleaa raitaa jonkin tummemman värin vieruskaveriksi. Viimeiset kolme kerää, jälkivärin jälkivärin jälkiväri, sitten lopulta olivat sitä lupailtua keltaista, ja aivan komioita ovatkin, vaikkakaan eivät hirveää määrää auringonpaahdetta kestä. Osasin kyllä odottaakin sitä, että jos jälkivärin jälkeen vielä nappaa liemestä väriä lankoihin, niin väri ei kaikkein kestävintä mahdollista ole. Onneksi jossain saapassukissa värin haalistuminen ei haittaa. Eivätkä saapassukat, saappaiden sisällä piilossa, niin nopeasti haalistukaan kuin jokin hartiahuivi tai pipo. Sitäpaitsi haalistuminen voi joskus jopa tehdä neuleesta entistäkin komeamman. Kasveilla värjätessä täytyy pitää mielessä se, että ne värit aina haalistuvat vuosien saatossa. Jotkin vain haalistuvat niin vähän, että sitä ei silmämääräisesti huomaa. Ja ne enemmän haalistuvat sitten kannattaa käyttää sellaiseen, missä haalistuminen ei haittaa.

Kun aloitin kasveilla värjäämisen, asenteeni oli, että en ota asioista turhaan stressiä, vaan pidän kasvivärjäyksen hauskana, rentouttavana harrastuksena. En edes yritä saada aikaan jotain tiettyä värisävyä, vaan odotan innolla, että mitähän kivaa yllätystä väripadasta tällä kertaa nousee. Onneksi pidän itse juuri sellaisista maanläheisistä, murretuista sävyistä, jollaisia kasveilla saa aikaan. Nyt kun pääsi näkemään, mitä kasveilla saa aikaan, niin monet tehdasvärjätyt langat suorastaan tekevät silmiin kipeää räikeytensä vuoksi.

Tuntuu hienolta päästä uuden harrastuksensa myötä pyörimään omissa rakkaissa lapsuusmaisemissaan metsissä ja niityillä kasvinkeruussa, minkä jälkeen pääsee keittelemään omia noitaliemiään, joiden avulla sitten saa taiottua lankoihin toinen toistaan ihanampia värejä. Mieltä lämmittää myös se tunne, että olen omalta osaltani säilyttämässä arvokkaita perinteitä. Olen tullut muutamaan kertaan väripatani äärellä miettineeksi, että samoilla kasveilla, kuten esimerkiksi kanervilla, esiäitini ovat varmastikin värjänneet villalankojaan omien muuripatojensa äärellä. Onneksi minun ei tarvitse juosta kaivolla hakemassa vettä, vaan vesi juoksee sisään ilman että akan tarvitsee juosta.

Todettakoon loppukaneetiksi vielä, että minun kielenkäytössäni "akka" ei ole mikään haukkumasana, vaan neutraali, jopa lämminhenkinen sana — "ukko ja akka mökissänsä, elivät olivat keskenänsä". Ja akka värjäsi lankoja, joista neuloi kaikenlaista ukollensa ja itsellensä. :)

Voikukkaa ja lupiinia

Pidän tässä hetken hengähdystauon sananjalkojen pilppuamisessa, kun vielä tuo maitohorsmaliemessä lilluva lankavyyhtikin on niin hyvässä jamassa ettei tarvitse lapsenvahtia. Kuitenkin hengähdystauonkin voi hyödyntää, ja tällä kertaa hyödynnän sen jatkamalla kertoilujani toukokuun lopun värjäyksistä.

Poimulehden jälkeen päätin kokeilla voikukan kukilla värjäämistä, kun olin lukenut, että voikukasta saa nättiä keltaista lankaa. Tienpientareella vielä näytti olevan ihan mukavasti voikukkia, joten niinpä lähdin voikukkajahtiin. Onneksi tuli mieleen ottaa käsiin kertakäyttöiset lateksihanskat - kiittelin valintaani moneen kertaan, kun huomasin, kuinka keltaisiksi hanskat muuttuivat. Itse väripadan kanssa ei sitten ihan niin hyvin käynytkään. Kun otin langat pois padasta ja pesin ja huuhtelin ne, niin eiväthän ne mokomat olleet keltaista nähneetkään - olivat vähän sellaista mitäänsanomattoman vaaleanruskeaa tai beessiä. Kuivatuskaan ei parantanut tilannetta, vaan langat itsepintaisesti pysyivät silkan beesseinä. Väri sinänsä ei ollut mitenkään ruma, mutta kun odottaa keltaista, niin beessi ei oikein innosta kiljumaan riemusta.

Kaadoinkin sitten väriliemet pois edes yrittämättä kokeilla jälkiväriä, ja heitin pataan lupiininlehtiä ja -varsia, joista värjäyskirjani mukaan pitäisi syntyä viheriäistä. Sitten katsoin tarkemmin kirjan ohjetta, jossa olikin alunan asemesta puretusaineena kuparivihtrilli, jota minulla ei tietenkään ollut. No, eipä tuo mitään, tuumasin, opettelemassahan tässä ollaan - katsotaan, mitä tuleman pitää. Siitä padallisesta sitten lähtikin syntymään tosi kirkasta keltaista, suorastaan hohtavaa keltaista. Ei se kovin kauas neonkeltaisesta jäänyt - sen verran tarpeeksi paljon kuitenkin, ettei tarvinnut langalla vesilintua heittää. :)

Kun väri oli niin kaunis, niin heitin sitten jälkiväriin samanlaisen satagrammaisen vyyhdin kuin mitä ensimmäisessä lupiinivärikylvyssä oli uiskentelemassa käynyt, ynnä parikymmengrammaiset testailuvyyhdit luonnonvalkoista Nallea ja rusehtavanharmaata Seitsemää veljestä. (Jossain lankalaatikoiden pohjilla vuosia unohduksissa olleita lankoja - varsinaiset värjäysvyyhdit olin tilannut lankakauppa Kujeesta, ja olen muuten kovin tyytyväinen niihin, langat ovat erittäin laadukkaita. Voin hyvin lämpimästi suositella Kujeen värjättävien lankojen tarjontaa - itse olen ehtinyt testata bambusukkalangan, ohuen sukkalangan ja paksumman sukkalangan, mutta luotan kyllä siihen, että muutkin olisivat yhtä laadukkaita.)

En tiedä minkä verran aiheutui pesuhuoneen heikonpuoleisesta valaistuksesta (pitääkin muistaa pyytää tuoretta aviomiestä toteuttamaan varsinaisten lisäksi myös sivutoimiset aviolliset velvollisuutensa ja vaihtamaan pesuhuoneeseen kirkkaampi lamppu) ja minkä verran jostain muusta, mutta langat olivat niin vaaleita että näyttivät melkein valkoisilta. Heitin vanhaan muovivannaan kaikki kolme lankavyyhtiä ja muuripadassa olleet vedet ensinnäkin siinä toivossa, että lisäliotus hieman voimistaisi väriä, ja toiseksi siksi, että saisin lisää pohtimisaikaa sen suhteen mitä tehdä, sillä välin kun värjäisin seuraavat langat.

Googlailemalla olin löytänyt mainintoja siitä, että erityisesti kukista uutettavat värit saattaisivat taittua ruskeampaan suuntaan, jos lämpötila nousee liian korkealle. Kun vielä erään nimeltämainitsemattoman silloisen avomiehen toiminnan vaikutuksesta lämpötila oli ensimmäisessä voikukkakokeilussani käynyt 90:ssä asteessa, niin ajattelin kokeilla löytämieni väitteiden paikkansapitävyyttä kokeilemalla uudelleen voikukkavärjäystä uusilla kukinnoilla - kas siinä ainakin väriainelähde, josta ei ihan äkkiseltään tule pulaa. Olinkin siis käynyt lupiinin jälkivärikylvyn aikana keräilemässä tienpientareelta uuden satsin voikukan kukintoja. (Ja vaikka tuossa hieman ikävänpuoleisesti sanoinkin silloisesta avomiehestäni, niin täytyy todeta, että kaikillehan sattuu vahinkoja - minäkin olisin voinut tuon mokan saada aikaan. Kyllä Jouni on aivan ihana mies, kun viitsii pitää silmällä väripatani lämpötiloja sillä aikaa, kun minä käyn keräilemässä kasveja seuraavaa värjäyserää varten. Eiköhän jotain kerro jo sekin, että Jouni on nyt toukokuun värjäyssessioiden jälkeen muuttunut entiseksi avomiehekseni - nykyään hän on avIomieheni. ;) )

Ja niinhän siinä kävi, että kun tarkemmin piti silmällä lämpötiloja, niin voikukastakin sai aikaan keltaista! Siinä vaiheessa kun voikukkaliemi oli jäähtynyt ja värjätty vyyhti oli huuhdottavana, vilkuilin että kovin hailakoilta näyttivät lupiinin jälkivärit jatkoliotuksestansa huolimatta, joten päädyin heittämään ne parikymmengrammaiset testailuvyyhdit voikukkien jälkiväriin. Jäin vielä pohtimaan, mitä tekisin melkeinpä valkoisen näköiselle 100-grammaiselle vyyhdille. Minivyyhdit ottivat itseensä ihan mukavan värin, ja kun satagrammainen lupiinin jälkivärissä käynyt vyyhti alkoi olla kuiva, niin minua ei yhtään harmittanut, etten ollut vielä keksinyt mitä tehdä sille: kuivuttuaan vyyhti oli värikkäämmän näköinen - vaalea kylläkin, mutta aivan ihanan sävyinen vaalea, suunnilleen puuterikeltainen, joka sopii kivasti vaikka kuinka monen langan viereen vaaleammaksi raidaksi.

Tuossa vieressä vielä pikkukuva yllä kuvailemistani värjäilyistä. Kerien tietoja vasemmalta oikealle: Kolme ensimmäistä kerää ovat siitä ruskeaksi taittuneesta ensimmäisestä voikukkakokeilusta. Iso kerä on puretettu alunalla, pienempiin käytin alunaa ja viinikiveä. Pikkukeristä ylempi oli alunperin luonnonvalkoista Nallea, alempi rusehtavan harmaata Seitsemää veljestä. Seuraavat kaksi päällekkäin olevaa isompaa kerää ovat lupiinin ensimmäinen värikylpy ja jälkiväri. (Puretusaineena aluna.) Lopuista kolmesta kerästä alla oleva isoin on se toinen voikukkakokeilu - oikeasti keltaisempi kuin mitä kuva suostuu paljastamaan. (Myös tässä puretusaineena aluna.) Sen päällä ovat ne parikymmengrammaiset testierät, jotka kävivät sekä lupiinin että voikukan jälkivärissä - vasemmanpuoleinen oli alunperin rusehtavan harmaa Seitsemän veljestä, oikeanpuoleinen oli luonnonvalkea Nalle. Molemmat pikkukerät oli esikäsitelty alunalla ja viinikivellä.

Tämän blogientryn kirjoittamisen aikana sain maitohorsmakokeiluni päätökseen, ja päädyin jättämään sen ainakin vielä hetkeksi aikaa lillumaan liemessänsä. Siitä näyttäisi olevan tulossa ihan kaunista hentoa keltaista. Tähän hätään en kirjoittele enempää, mutta kunhan taas ennätän muun ohjelman lomassa kirjoittelemaan blogianikin varten, niin tulossa on vielä kuvailua kanervilla, kuusenkävyillä, koivunlehdillä ja pajunlehdillä värjätyistä langoista.

Sitäkii mie oon täs vähä miettint, ett ko toi kirjakielel kirjottamiin kuitennii on jonniiverran vaivalloist, ja ko kosotät'kii kirjottaap melko samal murteel ko mitä mie isse puhun ja kirjotan, ett jatkasink mie kirjakielel tai ainennii yleispuhekielel kirjottamist, vai tekisinkö mie niinko kosotät tekkööp, ja kirjottasi suoraa miun omal murtehellain. Mie kyl ponuan, jotta miun murtehein ei välttämäti kaikille kauhian tutult tai helpolt kuulosta (kuten esmerkiks miun pohojammaalaselle aviomiehellein), nii sen tautta mie pohin jotta jos jatkais kirjakielist kirjottelluu. Toisaalt miult luistaap juttu paljo nopiammi ja sujuvammi, jos mie pääsen käyttään miun ommaa murrettain. Lisäks mei monellaiset murteet tääl Suomenmaas on iso rikkaus, jok' häätyyp säilyttää - miun anoppiinki tietää sen, hää on iha kirjottant omast eteläpohjanmaalaset murtehestans usiammankin sana- ja sanontakirjan, ja hää mielelläns juttelee miun kanssain omastans ja miun murtehestain, ko myö kummattii ymmärretään mikä rikkaus murteet on, ja kunnioitetaa myös muit ko omaa murrettamme. Mutt' ko se oma murre on oma murre, nii sehä se tuttu omp, eikä sitä oikenstesa kannata muit murtehii alkaa apinoia, nii ei meist kumpanenkaa ees vuota, ett toine alkas puhhuu toise murteel.

Mutt tään vuolassanase karjalaistyylise puhheenpätkän jälkee mie kysysin, ett sattuisko teil lukijoil (toivottavast miul ois ees par' lukijaa, vaikk' vast'ikkää alottelin tään bloginpion) olemaa mielpitteit, ett haluisittako työ mieluummi lukia yleispuhekielist tekstii vai miun omaa murrettain?

Uusi harrastus!

Aloittelin tuossa toukokuun lopulla pitkään haaveilemani harrastuksen: kasvivärjäyksen. Äidiltä ennakkoperintönä saamassani lapsuudenkodissani (maaseudulla Pohjois-Kymenlaaksossa kivan kokoinen omakotitalo, jossa on iso piha, ja lähiympäristössä on paljon metsiä, niittyjä ja vähän suotakin - niin, ja tietenkin peltoja, mutta eipä naapurin pelloilta oikein sovi väripataan käydä kasveja noukkimassa) kun on kaikkien nykyajan mukavuuksien lisäksi myös monia vanhanajan mukavuuksia, kuten esimerkiksi hyvä muuripata, jonka ansiosta pystyn halutessani värjäämään vaikka kilon lankaa kerralla.

Aikomuksenani oli ollut aloitella vihdoinkin bloginpito uuden harrastuksen myötä, mutta blogin aloittamisessa meni näin pitkään. Mielestäni minulla kuitenkin oli varsin pätevä syy: kun palasin Valkealasta kaupunkikotiin Tampereelle, vapaa-aikaa ei juurikaan jäänyt hääjärjestelyjen takia. Juhannusaattona menin naimisiin, ja nyt kun tulimme äkisti avomiehestä aviomieheksi muuttuneen elämänkumppanini kanssa taas maaseudulle, pääsen vihdoinkin aloittelemaan blogiani tässä uusien lankavärjäysten lomassa. Ajattelin ihan ensin kirjoitella toukokuun lopun värjäyksistäni rauhalliseen tahtiin, ja kun saan kirjoiteltua ne blogipostaukset, niin sitten otan kiinni sen mitä olen tässä kuhertelun ja kirjoittelun lomassa saanut värjäiltyä.

Aivan ensimmäisen värjäyskokeiluni tein nurkkiin pyörimään jääneellä, jo vuosia sitten arominsa menettäneellä gruusialaisella teellä. Väriä sentään uuttui kovinkin mukavasti. Alemman kuvan isoissa kerissä oli puretusaineena aluna. Vasemmanpuoleinen kerä kävi ensimmäisessä värikylvyssä, oikeanpuoleinen sai kylpeä jälkivärissä. Kovin isoa värieroa kerille ei syntynyt - ehkäpä hieman pienempikin määrä teetä olisi riittänyt. No, tässähän vasta opetellaan, että mitä se kasvivärjäys oikein on. Nättiä väriä teen avulla kyllä syntyi. Pikkukeriin olin käyttänyt alunan lisäksi viinikiveä. Ylempi keristä oli alunperin hieman rusehtavanvivahteista harmaata, alempi taas oli alunperin luonnonvalkoista.

Teen jälkeen uskaltauduin jo kokeilemaan pihalta keräämilläni kasveilla. Ensimmäinen itse keräämistäni kasveista hauduteltu väriliemi oli poimulehdestä, ja ainakin minun mielestäni tuohon alunapuretettuun lankaan syntynyt väri oli tosi upea. Kuukauden aikana pihan poimulehdet ovat kasvaneet varsin upeasti kokoa, ja aion kyllä tämän kuherruskuukauteni aikana jossain välissä värjätä hieman enemmänkin lankaa poimulehdillä.